Itsekeskeisyyden vastalääke, perhe

Tänä isänpäivänä havahduin siihen, että pitkästä aikaa en päässyt halaamaan omaa isääni ja se tuntui oikeasti oudolta. Yleensä olemme käyneet yhdessä syömässä isänpäivälounaan minun vanhempien ja oman perheeni kanssa. Tänä vuonna välimatka oli pitkä, iskä kun oli reissussa. Aamulla, kun katsoin omia teini-ikäisiä lapsiani keittiönpöydän ääressä isäänsä härnäämässä, ymmärsin, miten monikerroksinen ja kaunis tämä vanhemmuuden matka on. 

Kävimme yhdessä viemässä kynttilän mieheni isän haudalle. Siinä hiljaisessa hetkessä, kylmässä marraskuun tuulessa, tunsin, miten sukupolvien ketju on läsnä. Miten perhe ei ole vain tässä ja nyt, vaan osa jotain suurempaa. Se on tarina, joka jatkuu meissä kaikissa.

Vanhemmuus on opettanut minulle enemmän kuin mikään muu. Sen, että rakkaus ei aina ole suuria sanoja, vaan se on useimmiten niitä arjen pieniä tekoja. Se on lämmin katse, kiireetön hetki, että joku kuuntelee. Kun antaa omille lapsilleen aikaa, huomiota, läsnäoloa, tulee se aina moninkertaisena takaisin. Sitä on vanhemmuuden taika. 💫

Samalla se on opettanut epäitsekkyyttä, jonka merkityksen olen ymmärtänyt vasta vähitellen. 

Kun on vuosia elänyt niin, että oma hyvinvointi kietoutuu lasten tarpeisiin, oppii antamaan ilman laskelmointia.
Ehkä juuri siksi tuntuu luonnolliselta, että jossain vaiheessa roolit vaihtuvat ja on minun vuoroni huolehtia omista vanhemmistani.
Sama rakkaus, joka on ohjannut minua vanhempana, kantaakin toiseen suuntaan.
Elämän ympyrä sulkeutuu hiljaa, sukupolvien ketjuna, jossa vastuu ja välittäminen kulkevat käsi kädessä. ❤️ 

Oma kokemukseni perheen perustamisesta ja yhdessä puolisoni kanssa vanhemmiksi kasvamisesta on saanut minut surullisena miettimään, miksi niin moni nuori aikuinen epäröi perheen perustamista. Ja miksi samaan aikaan mielenterveysongelmat kasvavat.

Työterveyden ja psykiatrian asiantuntijat puhuvat minäkeskeisestä ajattelusta. Siitä, että kun maailma pyörii liikaa oman mielen ympärillä, jokainen tunne ja kriisi suurenee. Kun on vain minä, on aikaa jäädä vellomaan tunteissa ja tarkkailemaan omia tuntemuksiaan. Mutta ehkä juuri perhe, se että elämässä on muitakin kuin minä, on juuri se voima, joka tekee meistä kokonaisia. Olemmehan laumaeläimiä. Tarvitsemme yhteisöä. Oli se sitten perhe tai jokin muu porukka, jossa voimme olla täysin auki ja omia itsejämme. 

Mutta nykyään tuntuu, että elämme ajassa, jossa yksilöllisyydestä on tullut lähes uskonto. Meitä kannustetaan "kuuntelemaan itseämme", "asettamaan rajat" ja "löytämään oma totuutemme". Tärkeitä asioita, mutta rajansa kaikella.
Kun minästä tulee kaiken keskipiste, katoaa helposti se yhteys, joka on ihmisyyden ydin.
Me olemme rakennettuja kuulumaan laumaan, antamaan ja vastaanottamaan. Kun ei ole ketään, jolle jakaa arkea, pieniä onnistumisia tai edes tylsiä päiviä, alkaa mieli helposti kiertää omaa kehäänsä.

Perhe, tai mikä tahansa yhteisö, jossa saa olla oma itsensä, tuo elämään rajoja, mutta myös turvaa. Kun on vastuuta muista, on vähemmän aikaa jäädä kiinni omiin varjoihin.
Ehkä juuri siksi yhteys toisiin parantaa ja yksinäisyys satuttaa niin syvältä.
Me emme ole luotuja elämään pelkästään itsellemme, vaan toisillemme.
Ja siinä piilee elämän syvin merkitys. Rakkaus, joka virtaa meistä eteenpäin palaa aina takaisin. Tavalla tai toisella. ❤️

Perheellinen ihminen oppii, että yksi huono yö tai päivä ei heilauta elämää. Arki on joskus sotkuista ja raskasta, mutta se on myös täynnä merkitystä.