Kuolema on osa meitä
Kynttilän vieminen haudalle osoittaa kunnioitusta niitä kohtaan, jotka ovat kulkeneet täällä ennen meitä.
Pyhäinpäivä ja Halloween ovat jo takana, mutta haluan vielä pysähtyä hetkeksi näiden teemojen äärelle. Olen nimittäin viime vuosina miettinyt yhä enemmän sitä, miten suhtaudumme kuolemaan.
Kävimme lasten kanssa viemässä kynttilän lasten isoisän haudalle. Pysähdyimme hetkeksi muistelemaan, kaipaamaan ja olemaan kiitollisia siitä, että hän on ollut osa meidän elämäämme.
Siinä haudalla seistessämme ja katsellessani lapsia, tajusin konkreettisesti sen, miten elämä kulkee eteenpäin kuolemasta huolimatta. Lapsemme ovat kasvaneet jo niin isoiksi, että tällä kertaa minä istuin kyydissä, kun poika ajoi autoa. Käsittämätöntä! Vastahan hän istui ukin polvella ja sai ohjata traktoria. Nyt ukkia ei enää ole, mutta seuraava sukupolvi jatkaa hänenkin tarinaansa. ❤️
Siinä hetkessä oli jotain hyvin kaunista. Elämä, joka on tullut meitä ennen, ja elämä, joka jatkaa kulkuaan meidän jälkeemme. Rakkaus, joka ei katoa, vaikka ihminen ei enää ole täällä.
Kun kuolemasta tehdään kauhua
Halloweenin mukana meille on rantautunut kaikenlaista kuolemaan, kauhuun ja pimeyteen liittyvää kuvastoa. Luurangoista, zombeista ja irvokkaista kuoleman naamioista on tullut viihdettä ja koristelua.
En halua tuomita kenenkään tapaa viettää juhlaa, olenhan itsekin joitain vuosia sitten koristellut kotiamme luurangoin ja hämähäkein, mutta koska nykypäivänä moni kohtaa kauhua ja kuolemaa päivittäisessä elämässään, olen jäänyt pohtimaan, olemmeko menneet hiukan väärään suuntaan tässä asiassa ja hukanneet jotakin olennaista suhtautumisessamme kuolemaan.
Entä jos pysähtyisimme hetkeksi miettimään, mitä kuolema oikeasti on?
Minulle kuolema ei ole kauhua eikä irvokkaita mielikuvia. Se on osa luonnon ja elämän kiertokulkua. Kaikella on aikansa. Syntymästä alkaa matka kohti kuolemaa ja se matka on itse elämä.
Kuoleman äärellä olen nähnyt ihmisyyden kauneuden
Työvuosieni aikana ikäihmisten parissa olen saanut olla läsnä myös silloin, kun ihmisen elämä täällä päättyy. Olen nähnyt kuoleman läheltä, eikä se ole ollut ensisijaisesti pelottava asia. Päinvastoin. Kuolema voi olla hyvin kaunis ja rauhallinen hetki. Ihmisen viimeinen siirtymä, jossa on paljon hiljaisuutta, arvokkuutta ja kunnioitusta.
Myös vainajan laittaminen yhdessä omaisten kanssa on ollut hetkiä, joita kannan mukanani. Niissä on surua ja kaipausta, mutta myös valtavasti rakkautta. Joskus myös helpotusta siitä, että pitkän kärsimyksen jälkeen rakas ihminen saa viimein levätä.
Niissä hetkissä ei ole ollut kauhutarinoiden kummituksia tai kauhistelua. On ollut ihmisyyttä. Elämää ja kuolemaa rinnakkain.
Minusta vainajia kuuluu kunnioittaa. Kuollut ihminen ei ole kauhuhahmo tai koriste. Hän on ollut joku, jota on rakastettu. Joku, jolla on ollut oma tarinansa, läheisensä, ilonsa ja surunsa. Kuolemaa ei tarvitse pelätä, mutta sitä ei myöskään tarvitse tehdä pilkaksi tai kauhulla mässäilyn kohteeksi.
Luonto muistuttaa elämän kiertokulusta
Minulle luonto on aina ollut tärkeä muistuttaja elämän jatkuvuudesta ja muutoksesta.
Syksyllä lehdet putoavat, luonto vetäytyy lepoon ja valmistautuu uuteen. Vuodenajat vaihtuvat, mikään ei pysy samanlaisena. Elämässäkin on syntymää, kasvua, kukoistusta, luopumista ja päättymistä.
Kaikki kuuluu samaan suureen kokonaisuuteen.
Tästä syystä kynttilän vieminen haudalle tuntuu tärkeältä. Se on pieni teko, mutta sisältää monia merkityksiä. Kuten kiitollisuutta eletystä elämästä ja rakkautta, joka jää ihmisen siirtyessä tuonilmaisiin. Siinä on kaipausta ja kunnioitusta niitä kohtaan, jotka ovat kulkeneet ennen meitä. Ja ennen kaikkea, se on muistutus siitä, että meillä täällä elävillä on vielä elämä elettävänä.
Katsotaan valoon, mutta muistetaan kunnioittaa myös elämän luonnollista kiertokulkua.